Huh, olipahan taas matka. Neljä tuntia autossa ottaa aina veronsa, mutta onneksi ei tarvinut itse toimia kuskina. Kamala määrä tavaraa tuli raahattua taas mukana. Matkalla pysähdyttiin ABC:lle syömään ja käymään kaupassa, ja kun isä tarjosi niin tottahan sitä tuli pizzaa (taas) syötyä. En vetänyt (ihme kyllä) koko pizzaa ja siitäkin jätin osan täytteistä pois. Ja loppumatkan tänne olikin sitten melko ähky olo.

Kun vanhemmat kahvien jälkeen lähti ajamaan takaisin kotiin hajoilin hetken itku kurkussa (samalla pään sisällä huutaen, että mikähän helvetti sua taas vaivaa, ihan kuin joku olisi kuollut tai muuta) mutta se meni sitten onneksi ohi. Siivosin kämppää kolme ja puoli tuntia ja polkaisin alkuun ensimmäisen virkkuutyöni sitten seiskaluokan kässäntuntien. Aloin tehdä sellaista kolmionmallista hartiahuivia. Suhteellisen yksinkertainen ja vähän lankaa syövä, joten mikä ettei. Stepperillä puhisin puolituntia, ja olin järkyttynyt, että sain oikeasti ihan hien pintaan. Ja kuten aina, liikunnan mukana tuli parempi mielikin, ainakin hetkellisesti.

Nyt kun vaan taas asettuu takaisin rutiineihin ja alkaa luennotkin ja muu arkielämä, niin kohta en taas muistakaan minkäänlaista muuta elämää viettäneeni. Tämä ahdistus tänne jäämisestä on kai vaan jotain hylätyksitulemisen pelkoa ja tietenkin myös yksinäisyys näyttelee isoa osaa. Tunnen täällä tasan kolme ihmistä, joista yhden äärimmäisen pintapuolisesti. Ja kaksi muuta palaa lomilta vasta myöhemmin. No en tiedä, olen aina ylitulkinnut tuntemuksiani liikaa. Kai minä vaan sitten olen henkisesti vielä niin lapsi, että tämä äidistä erossa oleminen vaikuttaa liian voimakkaasti. Onhan se sitten jo aikakin alkaa kasvattaa omia siipiä, vaikka kuinka kirvelisisi.

Nyt tänään pitää vielä tehdä siis se yksi koulujuttu loppuun ja huomenna katsella kursseja ja lähetellä sähköpostia, mutta muuten alkaa asiat taas olla melkein reilassa. Kämppäkin suorastaan kiiltää, kun niin perusteellisesti puunasin.